Olemme nyt saaneet ensimmäisen harkan suoritettua ja arki on saatu kunnolla pyörimään. Välillä sitä unohtaa että on toisella puolella maapalloa, kun päivät sujuvat jo niin tutun kaavan mukaan. Yhtäkkiä sitten havahtuu ettei ollakkaan Suomessa, kun työmatkalla näkee naisen kantavan kookasta sohvapöytää päänsä päällä ja toisella puolella katua joku tallustaa roikottaen eläviä kanoja jalasta. Työpäivien jälkeen olemme tehneet kouluhommia, urheilleet, hyörineet kaupungilla tai vaan nauttineet toistemme seurasta kotona möllöttäen. Uusi työkaverimme on hakenut meidät pari kertaa myös salille töiden jälkeen. Olemme osallistuneet body compat ja step tunneille ja näin lyhyellä kokemuksella voin jo todeta, että klassiset jumppa-pirkko kädet steppi tunnilla ovat ilmeisesti maailmanlaajuinen ilmiö, niitä ei pääse karkuun edes Afrikkaan. Tunnit ovat tehokkaita ja hauskoja esim. Bodycompat tunnilla nyrkkeily sarjojen välissä voi tulla pepun pyörityksiä ja muita tanssiliikkeitä kunnes taas alkaa nyrkkeilysarja, ompahan ainakin monipuolista.
Saimme opettajaltamme tehtävän kirjoittaa kokemuksia harjoittelusta tänne blogiin, joten jotkut postaukset sisältävät paljon asiaa mun (Tiinan) harjoitteluun liittyen.
Harjoittelussa olemme oppineet paljon uutta ja nähneet omien potilaiden edistymistä joka onkin mielestäni tässä ammatissa se paras puoli. Olen työskennellyt lähes päivittäin erään mummelin kanssa, joka on kuntoutuksessa kolmannen aivoverenkiertohäiriönsä vuoksi. Potilaalla on hemiplegia oikealla puolella ja afasia oireita. Afasian lisäksi kommunikointia vaikeuttaa yhteisen kielen puuttuminen (oma siswatin sanavarastoni on vielä melkoisen tyhjänä). Harjoitteluni alkuaikoina tämä mummeli käveli korkean kävelytelineen kanssa ja hänelle piti avustaa halvaantuneen puolen jalan nostaminen maasta, tukea saman puolen polvea, varmistaa ettei hän nyrjäytä nilkkaansa astuessaan halvaantuneella puolella ja lisäksi avustaa painonsiirtoa eteenpäin lantiosta. Täytyy sanoa että tässä vaiheessa olin todella iloinen siitä, että täällä fysioterapeuteilla on omat assistentit ja lisäksi jokaisella potilaalla on omainen mukana, omat kädet eivät millään olisi riittäneet. Kahden viikon jälkeen tämä mummeli oli edistynyt niin paljon, että pääsimme vaihtamaan matalaan kävelytelineeseen ja kahden viikon jälkeen tästä mummeli käveli nelipistekepin avulla, täysin ilman avustajaa polvi ja nilkkatuen kanssa.
Tavallisten työpäivien lisäksi olemme olleet tutustumassa muutamissa paikoissa työn merkeissä. Kätilöopiskelijoiden innoittamana menimme vierailemaan erityislasten kouluun jossa kätilöt suorittivat mielenterveysharjoittelunsa. Erityislasten koulussa opettajat toivoivat meiltä opastusta kahdelle CP vammaiselle pojalle. Ensimmäisenä tapaamamme poika oli liian pienessä pyörötuolissa, pää tuettuna liakisella tyynyllä, vartalo villapaidalla sidottuna tuoliin ja alaraajat olivat vinosa vierekkäin toisella jalkalaudalla kun toista ei ollut. Alaraajojen nivelet olivat jäykistyneet pyörätuolissa istumisen vuoksi ja yläraajojen toiminta oli holitonta. Toisen pojista toimintakyky oli hieman parempi ja hän oli yksi luokkansa parhaista oppilaista. Onnistuimme jopa kävelyttämään poikaa kahden tukemana. Ohjeistimme opettajia kuinka pyörätuolissa istuva pitäisi asettaa ja tukea pyörätuoliin ja ideoimme kuinka näitä poikia voisi saada paremmin mukaan yhteisiin toimintoihin kuten välitunti leikkeihin. Sekä lapset että opettajat pitivät vierailustamme ja itse saimme myös uusia kokemuksia. Oli myös kiva päästä näkemään paikallinen koulu.
Yhtenä tiistaina lasten terapiassa oli ratsastusterapiaa. Ratsastusterapiaa käytetään esimerkiksi CP-vammaisilla lapsilla aktivoimaan keskivartalon lihaksistoa ryhdin ylläpitämiseksi, sekä helpottamaan alaraajojen spastisuutta. Lisäksi ratsastusterapialla monia psykologisia vaikutuksia. Vaikka Suomessakin käytetään ratsastusterapiaa jonkinverran, tämä oli meille molemmille fyssariopiskelijoille ensimmäinen kokemus ratsastusterapiasta. Jokainen lapsi pääsi vuorotellen hevosen selkään terapeutin ja avustajan tukemana. Asennon tukeminen oli välillä tosi haastavaa, kun oma pituus ei kaikkien kohdalla meinannut riittää tukemaan esim. yläselkää tai niskaa. Tukeminen oli myös yllättävän raskasta kun piti kurkotella ylös ja kannatella lasta, samalla kun piti huolta ettei omat varpaat joudu hevosen kavioiden tallottavaksi, omina ratsastusterapia varusteena kun toimi näppärästi lenkkarit ja valkoinen työtakki…Monet lapset nauttivat ratsastuksesta mutta jotkut myös pelkäsivät hevosia ja tyytyivät vain katselemaan muiden hupia kauempaa.
Uuden työkaverimme kutsumana menimme yhtenä lauantaina kuninkaan järjestämään maratooniin työskentelemään maratoonareiden huoltotiimiin. Tehtävänämme oli hieroa ja antaa venytysohjeita juoksijoiden kipeIle lihaksille. Maratooni lähti hoitajien ja kätilöiden harkkapaikan läheltä Manzinista ja päätyi asuinpaikkaamme Mbabaneen. Matka oli normaali maratoonin mittainen mutta maastoltaan erittäin haastava, sillä suurin osa matkasta on melko jyrkkää ylämäkeä. Siitä huolimatta monet juoksivat kokonaisen matkan ja maaliin tuli melko väsynyttä porukkaa. Huoltotiimiin kuului meidän lisäksi noin 15 paikallista fyssaria, joka kattaa siis noin puolet koko maan fysioterapeuteista. Fysioterapeutteja on väkilukuun jatarpeeseen nähden todella vähän. Esimerkiksi Mbabanen sairaalassa on tällähetkellä 2 terapeuttia jotka hoitavat potilaat sekä polilla, että kaikilla osastoilla. Kaikki ovatkin jatkuvasti sanoneet että valmistumisen jälkeen meidän täytyy tulla Swazimaahan töihin, no se jää nähtäväksi… Maratoonin jälkeen suuntasimme Malolotjaan vaijeriliuku radalle. Rata oli rakennettu vuorten väliin ja se sisälsi 11 vaijeriliukua. Osa radoista oli vauhdikkaita, osa hitaampia ja pitkiä. Liu’uilta oli upeat näkymät vuorille jotka jatkuivat silmän kantanattomiin, kaiken kruunasi kaunis ja aurinkoinen muttei liian kuuma ilma. Osa radoista meni melkoisen korkealla. Muutamalla meistä meinasi korkeanpaikan kammo viedä voiton, mutta yhteisvoimin saimme kaikki tytöt tyytyväisinä koko radan loppuun asti , hyvä tytöt!
Edellisviikolla pääsimme Cheshirehomesissa työskentelevän fysioterapeutin mukaan maaseudulle tekemään kotikäyntejä. Ohjaajamme olivat varoittaneet meitä että päivästä voisi tulla melkoisen raskas, kun kotikäynnit tehdään maan köyhimmille alueille. Meitä ohjeistettiin pukemaan päälle pitkät mekot tai hameet. Meitä nauratti jo etukäteen ajatus siitä, että oikesti tekisimme terapiaa pitkät hameet päällä, ainakaan Suomessa en ole ikinä nähnyt fysioterapeuttia työskentelevän pitkässä hameessa. Olimmekin sitten varsinaisia muodin edelläkävijöitä, kun kotoa lähdettäessä oli 10 astetta ja kaatosadetta. Oli siis pakko laittaa jumppatrikoot maksihameen alle, jalkaan tietysti kumpparit ja koko asukokonaisuuden kirsikkana tuulitakki.
Aamulla cheshirehomesin kokki nappasi meidät lava-auton kyytiin josta ajoimme lähes koko Swazimaan läpi maan eteläosiin. Muutaman tunnin autossa istuskelun jälkeen saavuimme Cheshirehomesin toiselle klinikalle joka muistutti sisätiloiltaan enemmän autotallia kuin klinikkaa. Rakennus oli niin vanha ja remontin tarpeessa että siellä työskentelevä fyssari kertoi tekevänsä mielummin kotikäyntejä, kun pelkää katon romahtavan päälleen minä hetkenä hyvänsä. Asiakkaiden koteihin matkamme taittui mukavasti takaluukussa patjan päällä (voitte vain kuvitella kuinka ketteriltä näytimme maksihameillamme sinne kiivetessä…) Keli oli kurainen joka toi omat haasteensa autoiluun mutaisilla teillä,ensimmäiseksi jäätiin kiinni jo klinikan pihaan.
Näimme täälä reissulla neljä potilasta:
– 6-vuotias tyttö jolla oli cp vamma joka asui pienessä savimajassa veljensä ja isoäitinsä kanssa. Isoäiti kuntouttaa tyttöä päivittäin fysioterpaeutin ohjeiden mukaan.
– 16-vuotias poika jolla oli reuman vuoksi pahat nevelkulumat ympäri kehoa eikä hän pystynyt sen vuoksi enään kävelemään. Koska hän ei pystynyt enään kävelemää, ei hän myöskään pystynyt enään käymään koulussakaan. Fysioterapeutti kertoi meille että on yrittänyt saada perhettä menemään monta kuukautta lääkärille, jotta pojalle saataisiin oikeanlaiset lääkkeet ja tulehdusvaiheet lakkaamaa. Perheeellä ei kuitenkaan ole varaa lääkärikäyntiin tai lääkkeisiin joten poika on ollut nyt monta kuukautta kotona kipujensa kanssa.
– Vanhempi mies jolla oli pahat artroosit alaraajojen nivelissä. Mies asui pienessä savimajassa jossa ei ollut kunnollisia seiniä eikä lattiaa lainkaan. Koska ilma oli tuona päivänä hyvin kylmä, mies ei pystynyt lähen ollenkaan liikkumaan kovien kipujen vuoksi. Potilas oli omatoiminen kuntoutuksen suhteen jonka vuoksi hänen toimintakykynsä on jo pitkään pysynyt samalla tasolla.
– AVH: n seurauksena toispuolihalvauksen saanut iäkäs mies joka kärsi myös neglect oireesta. Potilaalla oli patja savimajan eteisessä ja sisällä talossa ramppasi kuusi kanaa ja kukko. Potilas tarvitsi paljon apua kaikessa toiminnassa ja oli erittäin passiivinen. Lisäksi neglect oireet toivat omat haasteensa. Fysioterapeutti oli innoissaan ideastamme kääntää patja niin että potilas joutuisi aktivoimaan myös neglect puolta. Ihan perus asia siis Suomessa, mutta kahdeksan vuotta töitä tehnyt ohjaajamme sanoi ettei olekaan ikinä tullut ajatelleeksi asiaa..
Kävimme myös yhtenä päivänä Mbabanen government hospitalissa tutustumassa sairaalan fysioterapiaan. Noin 5 minuuttia sen jälkeen kun olimme saapuneet sairaalalle, ohjaajamme ilmoitti menevänsä koko päiväksi kokoukseen olettaen että me hoidammme hänen kaikki 5 asiakastaan. Hetken ihmettelyn jälkeen homma alkoi sujumaan, ptilaat tuli hoidetuksi ja sairaalan fysioterapeutit olivat hyvin iloisia käynnistämme. Päivä oli opettavainen ja kaikki sujui hyvin vaikka sairaalan toimintatavat olivat meille hieman omituisia ja haasteita riitti jälleen lääkäreiden kirjoittamien vihreiden lappujen kanssa käsialan vuoksi. Varmasti menemme vierailulle uudestaan jos vaan saadaan aikataulut sopimaan.
Ensimmäisen harjoittelun jälkeen nautimme pienestä lomasta Kruugerin luonnonpuistossa sekä Kapkaupungissa, niistä lisää myöhemmin!
-Tiina