Luksuselämää Swazimaassa

Heippa, kauan on vierähtänyt aikaa viime kirjoituksesta, kiitos Mbabanessa pyörivien ukkosmyrskyjen ja sateiden. Tälläkin hetkellä huonon wifi yhteyden vuoksi tähän postaukseen kuvia en saanut ladattua. Olemme Maaritin kanssa molemmat saaneet harjoittelut loppuun ja nyt olemmekin lappuhommia vaille valmiita ammattilaisia!

Opettajani antoi toiseen harjoitteluun  tehtäväksi pohtia muutamia tulevaan ammattiimme liittyviä asioita täällä blogissa: 1) miten eettiset asetukset, joita Suomessa fysioterapeuttien (ja muiden terveysalan ammattilaisten) tulee työssään noudattaa, toteutuvat täällä Swazimaassa potilastyössä 2) miten kestävä kehitys on huomioitu työpaikallamme. Tällä kertaa luvassa siis vähän deepimpää tekstiä.

Fysioterapeutin eettistä toimimista työssään ohjaavat fysioterapeutin eettiset ohjeet. Kuten kaikilla terveysalan ammattilaisilla, myös fysioterapeuteilla on vaitiolovelvollisuus, potilaan yksityisyyttä suojataan tarkasti eikä potilaan tietoihin pääse käsiksi muut kuin työpaikalla kyseisen potilaan kanssa työskentelevät ammattilaiset. Täällä Swazimaassa asiat ovat hieman toisin. Potilaiden kaikki tiedot säilytetään pahvisissa kansioissa ja pahvikansiot puolestaan löytyvät lukitsemattomasta lipastosta. Kuka tahansa siis niin halutessaan voi käydä penkomassa, mitä naapurin sedän tai tädin kansiosta mahtaakaan löytyä. Nämä kansiot lojuvat usein päivän verran työpöydällämme, kun assistenttimme levittää ne siihen jokaisen terapiatuokion aluksi, jotta löytäisimme oikean kansion nopeasti. Suomessa yksityisyyttä suojaa myös se, että usein haastatellessa potilasta, samassa huoneessa ei ole muita ihmisiä. Koska täällä terapia toteutetaan ryhmässä, on esitietoja kerätessä paikalla useampi korvapari ja välillä he osallistuvatkin keskusteluun turhan innokkaasti . Toisaalta tämä on niin pieni maa, että kaikki tietävät melkeimpä kaikkien asiat joka tapauksessa. Itselläni tähän oli kuitenkin jonkinverran alussa totuttelemista, sillä itse en haluisi olla tilanteessa, jossa koko kylä on paikalla kuulemassa terveyteni tilasta.

Eettiseen osaamiseen kuuluu myös oman ammattikunnan tehtävän tunnistaminen, mikä kuuluu fysioterapeutin toimenkuvaan/ osaamiseen, mikä ei ja milloin tulisi kääntyä toisen alan ammattilaisen puoleen.  Täällä on oman osaamisen rajat laitettu koetukselle monta kertaa ja monesti on täytynyt pohtia olenko nyt oikea henkilö vastaamaan tästä asiasta. Suomessa fysioterapeutille tullaan pääasiassa vielä lääkärin lähetteellä, mutta täällä terapiasaliin saattaa kesken terapian tupsahtaa uusi asiakas ilman mitään lääkärin papereita kertomaan, että hän haluaa fysioterapiaan. Tällöin on erityisesti mietittävä, mitkä kaikki oireet potilaalla on, joita en osaa riittävän hyvin arvioida, vaan tarvitsen lisätietoa lääkräiltä. Harjoittelupaikassamme ei ole lääkäriä, joten lähetteet kirjoitetaan aina sairaalaan. Lukuisia kertoja eteeni on myös astellut uusi potilas röntgenkuvat ojossa. Suomessa kuvista olisi tehty lausunto potilastietojärjestelmään ja mahdollisesti myös kirjattu, miten tapauksessa voitaisiin toimia. Täällä lausunto voi olla kirjattuna vihreälle lappuselle, muutamalla lyhenteellä hyvin epäselvällä käsialalla, tai sitten sitä ei ole ollenkaan. Tällöin tehtäväkseni on jäänyt kertoa asiakkaalle, mitä kuvassa näkyy ja tehdä lausunto potilaskansioon.

Koen että pääasiallisesti eettiset periaatteet toteutuvat harjoituspaikallani niinkuin pitäisikin. Potilaat saavat esittää oman näkemyksensä kuntoutuksestaan ja heidän kanssaan keskustellaan mahdollisista muutoksista heidän oma näkemyksensä huomioon ottaen. Potilaiden kotiutuminen suunnitellaan tarkoin, punniten maholliset riskit siihen, että potilas palaisi pian takaisin kuntoutukseen.

Kestävää kehitystä ajatellen harjoituspaikallani toimitaan melko mallikkaasti. Harjoituspaikalla harrastatetaan omavaraistaloutta ja käytetään hyvin vähän kertakäyttöisiä tavaroita. Fysioterapiassa usein kertakäyttöisiä tarvikkeita ovat esimerkiksi paperiset hoitopöytien suojat ja sähköterapiassa käytettävät elektrodit. Täällä suojina toimivat lakanat ja elektrodit ovat kestokäyttöisiä. Toisaalta kaikki työpaikkamme terapeuteista eivät puhdista kyseisiä läpysköitä jokaisen käytön jälkeen, mikä ei ole kovin hygienistä. Harjoituspaikallamme ei myöskään harrasteta kierrätystä vaan kaikki jätteet heitetään samaan saaviin.

Nyt harjoittelun jälkeen ollaan aloitettu reissaaminen ja Victoria Fallsit tuli nähtyä viimeviikolla. Seuraavaksi suuntana Mozambique josta jatkamme Swazimaan kautta Etelä-Afrikkaan!

-Tiina

Ekan harkan jälkeen otimme pienen breikin arjen keskelle ja lähdimme  Krugerin luonnonpuistoon Etelä-Afrikan puolelle. Matkan järjestäjät tulivat hakemaan meidät kotiovelta, huolehtivat majoitus ja ruoka asioista ja takaisin tullessa pudottivat meidät kotiovelle. Juuri sopiva paketti siis meille möllöttäjille, kun ei itse tarvitse ajatella tai huolehtia mukaan muuta kuin passi ja hammasharja. 

Matkasimme bussilla Swazimaan pohjoisrajan yli Etelä-Afrikan puolelle, missä vaihdoimme menopelin safariautoon. Meille oli varattuna telttamajoitus Lower Sabien camping alueelta luonnonpuiston eteläosasta. Hartaimpina toiveinamme oli nähdä kirahvi, norsu ja norsun lisäksi myös muut ”The Big Five” otukset. Kaikki odotimme Krugeria  ja eläimiä kovasti, vaikka meitä vähän mietitytti miten pystymme nukkumaan teltassa tai olemaan hiljaa safarilla…

Matkasimme safarireittejä pitkin campingalueelle safariauton kyydissä, eikä aikaakaan kun ensimmäiset elefantit tallustelivat aivan automme vieressä. Matkalla nähtiin myös kirahveja tosi läheltä, lisko, villisikoja ja paljon muita. Yksi norsu oli meitä melko lähellä ja alkoi vähän tuohtumaan meille, joten opas painoi nopeasti kaasun pohjaan. Myöhemmin hän kertoi että norsu voi pienellä potkulla pyöräyttää isonkin auton ympäri. 

Camping alueelle tultaessa odotimme, että kuvissa näkemämme hienot teltat ja muhkeat ilmapatjat ovat meitä valmiina odottamassa. Tipahdimme pilven reunalta todellisuuteen, kun huomasimme, että siellä onkin teltat rivissä omissa pienissä paketeissaan. Siellä sitten raavittiin päätä ja hyörittiin ympyrää tikkujen ja keppien kanssa, mutta kaikki saivat kuin saivatkin teltat pystyyn, eikä edes mennyt kauaa. Muhkeiden ilmapatjojen sijaan saimme mukavat, hieman mutaiset ja hiekkaiset vaahtomuovipatjat. Kuljettajamme oli unohtanut makuupussit kotiin joten saimme sitten pelkät viltit, onneksi tyynyt olivat mukavat ja puhtaat! Leiriytymisen jälkeen lähdettiin iltasafarille, missä pimeän tullessa tarkoituksena oli bongata saalistaja eläimiä kuten leijonia ja leopardeja taskulamppujen avulla. Opas kertoi että punaiset silmät ovat saalistajia ja vihreät antilooppeja. Etupenkissä istuessamme saimme kunnian pidellä yhtä taskulamppua. Tuijotettuamme väsyneinä ja nälkäisinä jo kolmatta tuntia kuivunutta puskaa, päätimme yhteistuumin että punaiset silmät pysykööt omana tietonamme, jotta pääsisimme nopeasti spagetti bolognesen ääreen, sillä viime ruokailusta oli kulunut jo luvattoman kauan. Iltanuotiolla syödessä kuulimme, että aamulla heräämme klo 4.00 neljä tuntia kestävälle bush walkille, jonka jälkeen vasta söisimme aamupalan. Kauhistuneina mietimme mitä seuraavaata päivästä mahtaa tulla, sillä kuten paremmin meidät tuntevat ihmiset tietääkin, aikainen herätys ilman aamupalaa ei oikein toimi meille.

Yöllä saimme nukuttua yllättävän hyvin vaikka leijonat karjuivatkin välillä. Bush walkilla meillä oli kaksi asein varustautunutta opasta jotka olivat uskomattoman taitavia bongaamaan kaikkia juttuja, hämähäkin koloja ja eläiten jätöksiä myöden. Näimme kävelyllä eri eläimiä kauempaa ja ensimmäistä kertaa myös hippoja joita katsellessa söimme pienen välipalan. Matkalla näimme myös kirahvin luurangon, buffalon ja hipon luita ja pääkalloja.Loppupäivä sujui safarilla 40 asteen helteessä, mikä oli melkoisen tuskallinen. Aamuherätys painoi myös päälle, joten uni tuli silmään kesken safariajelun.

Ilman hämmennystä ei tämäkään reissu sujunut. Napostellessamme makoisia Doritos sipsejä safariauton kyydissä, eräs kookas paviaani päätti, että hän halua maistaa myös. Niinpä paviaani hyppäsi autoomme sisään, alkoi karjua ja oli vähällä purra Tiinaa. Onneksi selvittiin pelkällä raapaisulla, kun opas pelotteli paviaanin pois. Kymmenisen vuotta työtä tehnyt opas ei ollut koskaan kokenut vastaavaa tilannetta. Tulipahan ainakin nähtyä kyseinen paviaani tosi läheltä.

Seuraavana päivänä saimme nukkua jopa 5.00 asti ja lähdimme etsimään leijonia, leopardia ja sarvikuonoja, jotka olivat vielä the big fivesta bongaamatta. Onnistuimme löytämään muutamia leijonia ja sarvikuonot tallustivat aivan automme vieressä. Vain leopardi uupui tuosta kuuluisasta viisikosta, mutta jäipähän jotain uutta nähtävää vielä ensi kerrallekkin. Kotimatkalla olimme väsyneitä, mutta ylpeitä itsestämme voitettuamme kaikki pelot ja koitokset teltassa nukkumisesta kolmen päivän elämiseen ilman wifiä.

Krugerin jälkeen nukuttiin yksi yö kotona Swazimaassa, jonka jälkeen lähdimme aamulla kohti Johannesburgia. Siellä meitä odotti melkoinen murju, missä meidän piti viettää seuraava yö, jotta ehdittäisiin aamulennolle kohti Kap kaupunkia. Johannesburgissa syötiin hyvin, shoppailtiin ja kävimme nukkumaan ”mukaviin” metallisiin kerrossänkyihin, joissa oli ihanat reikäiset lakanat. Kaiken lisäksi hostelli oli lentokentän vieressä, joten yöunet jäi melkoisen huonoiksi.

Aamulla saavutiin aurinkoiseen ja lämpimään Kap kaupunkiin. Majoituimme lähellä longstreettiä sijaitsevassa hostellissa nimeltä Forty8 backbackers. Sehän oli meille aivan luksusta. Hostelli oli juuri remontoitu ja saimme kaikki ihanat tytöt nukkua samassa huoneessa. Lisäksi saimme nauttia pitkistä lämpimistä suihkuista, ilman huonoa omatuntoa.

Mbabanessa möllöttelyn jälkeen oltiin unohdettu, mikä on kunnon kaupunki. Päästiin nauttimaan ihanista ravintoloista ja ennen kaikkea vaatekaupoista! Päästiin myös maistelemaan Afrikan eläimiä, kuten seepraa, krokotiilia, strutsia, antilooppia ja villisikaa. Tyttöjen lomalla pistettiin myös kynnet kuntoon, juhlittiin Maaritin synttäreitä ja nautittiin kauniista rannasta. Kap kaupungissa ollessamme tajusimme kuinka paljon olemme kaivanneet merta! Muutamat nähtävyydet ehdittiin myös näkemään. Kävimme pyörähtämässä pari kierrosta maailmanpyörässä, kävimme ihastelemassa värikkäitä taloja Bo Kaapissa ja kiipesimme Table mountainille. Kap kaupunki oli aivan ihana kaupunki, mistä löytyy tekemistä jokaiselle. Suosittelemme tätä kaikille seuraavaksi matkakohteeksi!

Olemme nyt saaneet ensimmäisen harkan suoritettua ja arki on saatu kunnolla pyörimään. Välillä sitä unohtaa että on toisella puolella maapalloa, kun päivät sujuvat jo niin tutun kaavan mukaan. Yhtäkkiä sitten havahtuu ettei ollakkaan Suomessa, kun työmatkalla näkee naisen kantavan kookasta sohvapöytää päänsä päällä ja toisella puolella katua joku tallustaa roikottaen eläviä kanoja jalasta. Työpäivien jälkeen olemme tehneet kouluhommia, urheilleet, hyörineet kaupungilla tai vaan nauttineet toistemme seurasta kotona möllöttäen. Uusi työkaverimme on hakenut meidät pari kertaa myös salille töiden jälkeen. Olemme osallistuneet body compat ja step tunneille ja näin lyhyellä kokemuksella voin jo todeta, että klassiset jumppa-pirkko kädet steppi tunnilla ovat ilmeisesti maailmanlaajuinen ilmiö, niitä ei pääse karkuun edes Afrikkaan. Tunnit ovat tehokkaita ja hauskoja esim. Bodycompat tunnilla nyrkkeily sarjojen välissä voi tulla pepun pyörityksiä ja muita tanssiliikkeitä kunnes taas alkaa nyrkkeilysarja, ompahan ainakin monipuolista.

Saimme opettajaltamme tehtävän kirjoittaa kokemuksia harjoittelusta tänne blogiin, joten jotkut postaukset sisältävät paljon asiaa mun (Tiinan) harjoitteluun liittyen.

Harjoittelussa olemme oppineet paljon uutta ja nähneet omien potilaiden edistymistä joka onkin mielestäni tässä ammatissa se paras puoli. Olen työskennellyt lähes päivittäin erään mummelin kanssa, joka on kuntoutuksessa kolmannen aivoverenkiertohäiriönsä vuoksi. Potilaalla on hemiplegia oikealla puolella ja afasia oireita. Afasian lisäksi kommunikointia vaikeuttaa yhteisen kielen puuttuminen (oma siswatin sanavarastoni on vielä melkoisen tyhjänä). Harjoitteluni alkuaikoina tämä mummeli käveli korkean kävelytelineen kanssa ja hänelle piti avustaa halvaantuneen puolen jalan nostaminen maasta, tukea saman puolen polvea, varmistaa ettei hän nyrjäytä nilkkaansa astuessaan halvaantuneella puolella ja lisäksi avustaa painonsiirtoa eteenpäin lantiosta. Täytyy sanoa että tässä vaiheessa olin todella iloinen siitä, että täällä fysioterapeuteilla on omat assistentit ja lisäksi jokaisella potilaalla on omainen mukana, omat kädet eivät millään olisi riittäneet. Kahden viikon jälkeen tämä mummeli oli edistynyt niin paljon, että pääsimme vaihtamaan matalaan kävelytelineeseen ja kahden viikon jälkeen tästä mummeli käveli nelipistekepin avulla, täysin ilman avustajaa polvi ja nilkkatuen kanssa.

Tavallisten työpäivien lisäksi olemme olleet tutustumassa muutamissa paikoissa työn merkeissä.  Kätilöopiskelijoiden innoittamana menimme vierailemaan erityislasten kouluun jossa kätilöt suorittivat mielenterveysharjoittelunsa. Erityislasten koulussa opettajat toivoivat meiltä opastusta kahdelle CP vammaiselle pojalle. Ensimmäisenä tapaamamme poika oli liian pienessä pyörötuolissa, pää tuettuna liakisella tyynyllä, vartalo villapaidalla sidottuna tuoliin ja alaraajat olivat vinosa vierekkäin toisella jalkalaudalla kun toista ei ollut. Alaraajojen nivelet olivat jäykistyneet pyörätuolissa istumisen vuoksi ja yläraajojen toiminta oli holitonta. Toisen pojista toimintakyky oli hieman parempi ja hän oli yksi luokkansa parhaista oppilaista. Onnistuimme jopa kävelyttämään poikaa kahden tukemana. Ohjeistimme opettajia kuinka pyörätuolissa istuva pitäisi asettaa ja tukea pyörätuoliin ja ideoimme kuinka näitä poikia voisi saada paremmin mukaan yhteisiin toimintoihin kuten välitunti leikkeihin. Sekä lapset että opettajat pitivät vierailustamme ja itse saimme myös uusia kokemuksia. Oli myös kiva päästä näkemään paikallinen koulu.

Yhtenä tiistaina lasten terapiassa oli ratsastusterapiaa. Ratsastusterapiaa käytetään esimerkiksi CP-vammaisilla lapsilla aktivoimaan keskivartalon lihaksistoa ryhdin ylläpitämiseksi, sekä helpottamaan alaraajojen spastisuutta. Lisäksi ratsastusterapialla monia psykologisia vaikutuksia. Vaikka Suomessakin käytetään ratsastusterapiaa jonkinverran, tämä oli meille molemmille fyssariopiskelijoille ensimmäinen kokemus ratsastusterapiasta. Jokainen lapsi pääsi vuorotellen hevosen selkään terapeutin ja avustajan tukemana. Asennon tukeminen oli välillä tosi haastavaa, kun oma pituus ei kaikkien kohdalla meinannut riittää tukemaan esim. yläselkää tai niskaa. Tukeminen oli myös yllättävän raskasta kun piti kurkotella ylös ja kannatella lasta, samalla kun piti huolta ettei omat varpaat joudu hevosen kavioiden tallottavaksi, omina ratsastusterapia varusteena kun toimi näppärästi lenkkarit ja valkoinen työtakki…Monet lapset nauttivat ratsastuksesta mutta jotkut myös pelkäsivät hevosia ja tyytyivät vain katselemaan muiden hupia kauempaa.

Uuden työkaverimme kutsumana menimme yhtenä lauantaina kuninkaan järjestämään maratooniin työskentelemään maratoonareiden huoltotiimiin. Tehtävänämme oli hieroa ja antaa venytysohjeita juoksijoiden kipeIle lihaksille. Maratooni lähti hoitajien ja kätilöiden harkkapaikan läheltä Manzinista ja päätyi asuinpaikkaamme Mbabaneen. Matka oli normaali maratoonin mittainen mutta maastoltaan erittäin haastava, sillä suurin osa matkasta on melko jyrkkää ylämäkeä. Siitä huolimatta monet juoksivat kokonaisen matkan ja maaliin tuli melko väsynyttä porukkaa. Huoltotiimiin kuului meidän lisäksi noin 15 paikallista fyssaria, joka kattaa siis noin puolet koko maan fysioterapeuteista. Fysioterapeutteja on väkilukuun jatarpeeseen nähden todella vähän. Esimerkiksi Mbabanen sairaalassa on tällähetkellä 2 terapeuttia jotka hoitavat potilaat sekä polilla, että kaikilla osastoilla. Kaikki ovatkin jatkuvasti sanoneet että valmistumisen jälkeen meidän täytyy tulla Swazimaahan töihin, no se jää nähtäväksi… Maratoonin jälkeen suuntasimme Malolotjaan vaijeriliuku radalle. Rata oli rakennettu vuorten väliin ja se sisälsi 11 vaijeriliukua. Osa radoista oli vauhdikkaita, osa hitaampia ja pitkiä. Liu’uilta oli upeat näkymät vuorille jotka jatkuivat silmän kantanattomiin, kaiken kruunasi kaunis ja  aurinkoinen muttei liian kuuma ilma. Osa radoista meni melkoisen korkealla. Muutamalla meistä meinasi korkeanpaikan kammo viedä voiton, mutta yhteisvoimin saimme kaikki tytöt tyytyväisinä koko radan loppuun asti , hyvä tytöt!

Edellisviikolla pääsimme Cheshirehomesissa työskentelevän fysioterapeutin mukaan maaseudulle tekemään kotikäyntejä. Ohjaajamme olivat varoittaneet meitä että päivästä voisi tulla melkoisen raskas, kun kotikäynnit tehdään maan köyhimmille alueille. Meitä ohjeistettiin pukemaan päälle pitkät mekot tai hameet. Meitä nauratti jo etukäteen ajatus siitä, että oikesti tekisimme terapiaa pitkät hameet päällä, ainakaan Suomessa en ole ikinä nähnyt fysioterapeuttia työskentelevän pitkässä hameessa. Olimmekin sitten varsinaisia muodin edelläkävijöitä, kun kotoa lähdettäessä oli 10 astetta ja kaatosadetta. Oli siis  pakko laittaa jumppatrikoot maksihameen alle, jalkaan tietysti kumpparit ja koko asukokonaisuuden kirsikkana tuulitakki.

Aamulla cheshirehomesin kokki nappasi meidät lava-auton kyytiin josta ajoimme lähes koko Swazimaan läpi maan eteläosiin. Muutaman tunnin autossa istuskelun jälkeen saavuimme Cheshirehomesin toiselle klinikalle joka muistutti sisätiloiltaan enemmän autotallia kuin klinikkaa. Rakennus oli niin vanha ja remontin tarpeessa että siellä työskentelevä fyssari kertoi tekevänsä mielummin kotikäyntejä, kun pelkää katon romahtavan päälleen minä hetkenä hyvänsä. Asiakkaiden koteihin matkamme taittui mukavasti takaluukussa patjan päällä (voitte vain kuvitella kuinka ketteriltä näytimme maksihameillamme sinne kiivetessä…)  Keli oli kurainen joka toi omat haasteensa autoiluun mutaisilla teillä,ensimmäiseksi jäätiin kiinni jo klinikan pihaan.

Näimme täälä reissulla neljä potilasta:
– 6-vuotias tyttö jolla oli cp vamma joka asui pienessä savimajassa veljensä ja isoäitinsä kanssa. Isoäiti kuntouttaa tyttöä päivittäin fysioterpaeutin ohjeiden mukaan.
– 16-vuotias poika jolla oli reuman vuoksi pahat nevelkulumat ympäri kehoa eikä hän pystynyt sen vuoksi enään kävelemään. Koska hän ei pystynyt enään kävelemää, ei hän myöskään pystynyt enään käymään koulussakaan. Fysioterapeutti kertoi meille että on yrittänyt saada perhettä menemään monta kuukautta lääkärille, jotta pojalle saataisiin oikeanlaiset lääkkeet ja tulehdusvaiheet lakkaamaa. Perheeellä ei kuitenkaan ole varaa lääkärikäyntiin tai lääkkeisiin joten poika on ollut nyt monta kuukautta kotona kipujensa kanssa.
– Vanhempi mies jolla oli pahat artroosit alaraajojen nivelissä. Mies asui pienessä savimajassa jossa ei ollut kunnollisia seiniä eikä lattiaa lainkaan. Koska ilma oli tuona päivänä hyvin kylmä, mies ei pystynyt lähen ollenkaan liikkumaan kovien kipujen vuoksi. Potilas oli omatoiminen kuntoutuksen suhteen jonka vuoksi hänen toimintakykynsä on jo pitkään pysynyt samalla tasolla.
– AVH: n seurauksena toispuolihalvauksen saanut iäkäs mies joka kärsi myös neglect oireesta. Potilaalla oli patja savimajan eteisessä ja sisällä talossa ramppasi kuusi kanaa ja kukko. Potilas tarvitsi paljon apua kaikessa toiminnassa ja oli erittäin passiivinen. Lisäksi neglect oireet toivat omat haasteensa. Fysioterapeutti oli innoissaan ideastamme kääntää patja niin että potilas joutuisi aktivoimaan myös neglect puolta. Ihan perus asia siis Suomessa, mutta kahdeksan vuotta töitä tehnyt ohjaajamme sanoi ettei olekaan ikinä tullut ajatelleeksi asiaa..

Kävimme myös yhtenä päivänä Mbabanen government hospitalissa tutustumassa sairaalan fysioterapiaan. Noin 5 minuuttia sen jälkeen kun olimme saapuneet sairaalalle, ohjaajamme ilmoitti menevänsä koko päiväksi kokoukseen olettaen että me hoidammme hänen kaikki 5 asiakastaan. Hetken ihmettelyn jälkeen homma alkoi sujumaan, ptilaat tuli hoidetuksi ja sairaalan fysioterapeutit olivat hyvin iloisia käynnistämme. Päivä oli opettavainen ja kaikki sujui hyvin vaikka sairaalan toimintatavat olivat meille hieman omituisia ja haasteita riitti jälleen lääkäreiden kirjoittamien vihreiden lappujen kanssa käsialan vuoksi. Varmasti menemme vierailulle uudestaan jos vaan saadaan aikataulut sopimaan.

Ensimmäisen harjoittelun jälkeen nautimme pienestä lomasta Kruugerin luonnonpuistossa sekä Kapkaupungissa, niistä lisää myöhemmin!

-Tiina

Ensimmäiset kaksi viikkoa kului siis meillä hoitsuilla lomaillessa, sillä vaadittavien lupien saaminen Nursing councilista afrikkalaiseen tapaan kesti. Nyt on kuitenkin jo kolme viikkoa ehtinyt hurahtaa sairaalassa, joten ajattelin, että on jo aika kirjoittaa vähän kuulumisia. Työskentelemme siis Nazarenen sairaalassa Manzinissa, minne menenminen busseilla kestää noin tunnin. Nukkumista rakastavana ihmisenä, kello viiden herätykset ovat olleet välillä hieman vaikeita.

Kolmen viikon aikana olemme työskennelleet lasten osastolla, äiti&lapsi klinikalla, naisten kirurgisella osastolla ja synnytys osastolla. Aluksi kaikki tuntui kovin sekavalta, sillä ero tietysti Suomen toimintaan on suuri. Suomalaisena vaikeaa oli tottua afrikkailaisten asenteeseen, eli lepää aina kun voit, niin kuin erään ohjaajamme sanonta kuului ”when the work is done, it’s done.”. Mihinkään ei siis ole kiire, esimerkiksi kätilö alkaa vetämään suojavaatteita päällensä useimmiten vasta kun lapsi on jo puoliksi ulkona.

Toimintaa hankaloittaa myös se, että kaikki potilastiedot, lääkkeet yms on kirjoitettu paperille, eikä siinä mitään mutta käsialoista ei saa useimmiten selvää. Joten, esimerkiksi aina ennen lääkkeiden jakoa täytyy käydä tarkistamassa muilta hoitajilta, mitä lääkkeitä kenellekkin on määrätty. Usein kuitenkin kaikkia lääkäreiden määräämiä lääkkeitä ei ole saatavilla, joten jäljelle jäävät useimmiten paracetamol ja kalkki.

Myös kivunhoito poikkeaa paljon meidän oppimaamme kivunhoitoon. Lasten osastolla teimme sidosten vaihtoja palovammapotilaille. Ajattelimme, että lapsi olisi hyvä kipulääkitä ennen kivuliasta sidosten vaihtoa mutta paikallisten hoitajien mukaan lapsen tulee ensin tuntea, miltä kipu tuntuu. Pahalta tuntui myös synnytys osastolla, missä naiset synnyttivät ilman minkäänlaista kivunhoitoa. Naiset myös tulevat synnyttämään yksin, ilman tukihenkilöitä. Synnytyksen jälkeen naiset kävivät peseytymässä, ja jo noin vartin jälkeen synnytyksestä naiset kävelivät kamppeineen seuraavalle osastolle.

Näin lyhyenä aikana olemme saaneet jo paljon hienoja ja hyviä kokemuksia, mutta myös todella rankkoja hetkiä on koettu. Huominen vielä ollaan A.R.T. Clinicillä, missä siis hoidetaan HIV positiivisia potilaita. Onneksi huomenna on jo perjantai ja päästään viikonlopun viettoon! Pitkästä aikaa luvattu aurinkoa, joten voidaan möllötellä altaalla!

Heippa!Mulla on nyt kaksi ja puoli viikkoa harjottelua takana. Vaikka aikaa on kulunut melko vähän, olen jo oppinut paljon tulevaan ammattiin, sekä Swazimaan kulttuuriin liittyviä asioita.

Sairaanhoitajatkin ovat vihdoin päässeet aloittamaan harkkansa, joten enään meidän ei tarvitse Katsun kanssa kateellisena aamulla katsella kun toiset vain kääntävät kylkeään ja jatkavat uniaan.

-Tiina

Tässä se nyt on! Tervetuloa seuraamaan kahden terveysalan opiskelijan elämää Afrikan mantereelta neljän kuukauden ajalta. Suoritamme viimeiset työharjoittelumme pienessä Etelä-Afrikan sisävaltiossa, Swazimaassa. Täältä voitte lukea mitä tapahtuu, kun mukavuudenhaluiset äidin pikkutytöt lähtevät maahan missä kulttuuriero Suomeen on valtava. Maata koettelee kuivuus ja osa kansasta kärsii köyhyydestä.

Lensimme Helsingistä tiistaina 6.9 Frankfurtin kautta Johannesburgiin. Sieltä matkamme jatkui Shuttlebussin kanssa kohti määränpäätämme Swazimaata. Matka oli melkoisen pitkä, eikä maisemissa ollut juurikaan katselemista: pelkkää kuivunutta ja palanutta peltoa, satunnaisia puu istutuksia lukuunottamatta. Swazimaan rajan lähestyessä maisema muuttui vuoristoisemmaksi ja osittain vehreämmäksi. Rajalla turisteina tietenkin kaivoimme heti kamerat esiin. Poliisiherrat eivät tästä tykänneet ja tulivatkin bussiin ilmoittamaan, että kuvaaminen on ehdottomasti kielletty kuninkaan rangaistuksen uhalla.

Majapaikkaan saapuessa ensimmäiseksi kaikkien huomio kiinnittyi pihalla komeilevaan avocadopuuhun mikä oli täynnä hedelmää! Vastassa meitä oli kodinhoitajamme, joka ystävällisesti toi meille mehua. Aluksi asunto tuntui kolkolta ja ajatus siitä, että asumme samassa talossa neljän Etelä-afrikkalaisen miehen kanssa tuntui oudolta. Meitä pelotti myös paikan turvallisuus, sillä talo oli aidattu vain kämäisellä kanaverkolla ja portit oli lukittu kahdella munalukolla. Onneksi myöhemmin selvisi, että meillä on joka yö oma vartiamme ”Yabo”. Majatalon omistaja Veki, tuli heti illalla moikkaamaan ja auttoi meitä asettumaan taloon. Ensimmäisen illan kunniaksi halusimme tietysti maistella myös vinkkua mutta paikalliset alkot olivat jo kiinni. Tähän hätään omistaja tiesi onneksi paikan josta saimme ostaa viiniä ”tiskin alta”, laillisen myyntiajan päätyttyä. Illalla jo majapaikka alkoi tuntua kodilta ja kaikki meistä nukkui parhaat yöunet pitkään aikaan.

Nyt muutaman päivän aikana olemme käyneet kiertelemässä kaupunkia mikä on yllättänyt meidät täysin sen modernisuudella, ja mikä tärkeintä myös huikeilla shoppailu paikoilla. Kaupungissa juurikaan köyhyyttä ei näy, esimerkiksi paikalliset ihmiset pukeutuvat todella tyylikkäästi, lukuunottamatta kombikuskijen kalastajahattuja ja liian suuria fleecetakkeja. Paikallisille seitsemän haamun kulkue on herättänyt melko paljon ihmetystä. Kaikki ihmiset ovat kuitenkin kohdelleet meitä ystävällisesti ja kaupungilla liikkuminen on tuntunut turvalliselta, lukuunottamatta liikennettä.

Perjantaina oltiin katsomassa yhdessä Vekin ja hänen ystäviensä kanssa Zimbabwelaista naisyhtyettä ja pääsimme todelliseen Afrikka-fiilikseen. Naiset tanssivat ja lauloivat helistiemien ja rumpujen tahdissa. Yleisö osallistui myös tanssien ja laulaen esitykseen ja jopa miehet kävivät yleisön edessä näyttämässä parhaimmat dance moovinsa. Tällaista yhteisöllisyyttä ja heittäytymiskykyä olisi mahdotonta kokea Suomessa. Tämän jälkeen suunnattiin paikalliseen pubiin nauttimaan Etelä-Afrikkalaisesta viinistä. Saimme myös muutaman uuden paikallisen kaverin ja monia ghetto-jatko kutsuja, mutta päätimme kuitenkin mennä turvallisesti kotiin nukkumaan ja skipata ”houkuttelevat” jatkobileet.

Välillä sää on ollut sateisempi ja varmasti kylmempi kuin tähän aikaan Suomessa. Sade on kuitenki erittäin tervetullutta, jotta kuivuus ongelma saataisiin kuriin. Nyt veden käyttöä rajoitetaan, esimerkiksi neljän päivän mittaisilla vesikatkoksilla. Onneksi olemme vielä toistaiseksi päässeet suihkuun jokapäivä. Tosin yhtenä päivänä osa meistä joutui menemään vessaan kaupungille, sillä vesi oli majatalomme säiliöstä loppunut. Samalla turistit saavat nauttia hienoista ja vehreistä golfkentistä, hotelleista ja uima-altaista. Ristiriitaisin tuntein olemme kuitenkin käyneet pulahtamassa hienojen hotellien altaissa. Tiina ja Katsu ovat painaneet töitä hikihatussa, joten he eivät ole päässeet vielä juurikaan nauttimaan altaista.

Toivottavasti loputkin meistä pääsevät aloittamaan tällä viikolla harjoittelut, sillä lupa-asioiden käsittelyssä on mennyt tovi. Yritämme kirjoitella tänne kokemuksiamme ja kuulumisiamme mahdollisimman paljon. Terkkuja sinne Suomeen, kuulemiin!

P.S. Anteeksi kamala ulkoasu ja varmasti lukuisat kirjoitusvirheet, ei olla vielä toistaiseksi true blogaajia.